Reklamaatio! Valitusvirsi! HÄLÄRM!

Nykymeno (verraten mihin?) on sellaista, että kukaan ei saisi pettyä mihinkään. Mikään ei saa mennä väärin. Herra paratkoon, jos varsinkin jokin kauppa tai liike aiheuttaa pettymyksen. Se on kärsimysnäytelmä. Ja nimenomaan näytelmä. Katsomossa myös lapsemme. Se on malliesimerkki siitä, miten toimitaan pettymyksen tullessa eteen. VALITETAAAAAAAAAAAN! Jauhetaan tästä vääryydestä viikkoja ja viikkoja. Koska tällaistahan ei saa nykyaikana, palveluyhteiskunnan kulta-aikana, tapahtua. Yksilöä on loukattu jotenkin. Oikeuteen ne! Vaadin palvelua, vaadin sitä, että juuri MINUN asiani on tärkein ja saatan olla myös oikein muka luvan kanssa törkein!

Olen viime aikoina lukenut aika paljon empatiakasvatuksesta. Yksi huomio jotenkin pompsahti tajuntaani ja jäi kiertämään päähän. Nimittäin se, että jos vanhemmat varjelevat lapsiaan liikaa pettymyksiltä, lapsen valmiudet kasvattaa empatiakykyään vähenevät. Uskon tähän täysin. Emmehän me halua tuottaa noille pienille kupeittemme hedelmille pettymystä missään, jonkin asian kieltäminen aiheuttaa helvetillisen huudon ja vastaremakan. No niin, annetaan siis periksi. Annetaan pikkusormi, käsi, kaikki loput osat, maailma.

Sympatia on sitä, että tunnetaan toisen kanssa; ystävä itkee, itken mukana. Empatia taas on toisen tunteiden ymmärtämistä syvemmin, omanlaistansa ”asian näkemistä”. Minun mielestäni järkikin sen sanoo, että ei se empatiakyky voi kehittyä, jos aina itse on kaikessa saamapuolella ja ”oikeutettu” siihen, tähän ja tuohon. Voi myös ajatella, että lapsen kieltäminen ja ajoittainen pettymysten tuottaminen epätasa-arvoittaa lapsen tietyllä tavalla. Mutta lapsen kasvaessa siitä niitetäänkin sitten toisenlaista viljaa; kohtuullisesti pettymyksen tunteita ”kärsinyt” ja niistä hienosti selvinnyt ja kasvanut lapsi tuntee empatiaa ja selviää aikuisenakin vastaantulevista pettymyksistä paremmin. Jos ei saa mahdollisuutta opetella selviämään pettymyksistä, millainen aikuinen/puoliso/ystävä/yhteiskunnan jäsen lapsesta myöhemmin tulee?

Mielestäni vanhemmilla on nykypäivänä yhä vain suurentuva vastuu siitä, miten lapsi ns. ”pidetään järjissään” valitus/reklamointikeskeisessä ja yhä vain yksilön ihmeellisyyttä korostavassa yhteiskunnassamme. Olen hautonut tätä ajatusta sairaalamaailman menoa viime vuosina seuranneena. Esim. Facebookissa on ryhmät nimeltään ”Tämä on sairaala, ei täyden palvelun hotelli” ja ”Olen hoitaja, en piika!”. Minusta nuo kertovat melko paljon siitä, mitä hoitotyön ammattilaisiltakin vaaditaan. Kyllä, pitää saada hyvää hoitoa ja potilaiden/asiakkaiden terveyden eteen on tehtävä ammatillista ja laadukasta työtä. Mutta pitää osata myös kunnioittaa terveydenhuollon ammattilaisten työpanosta ja ymmärtää, että he tekevät työtä potilaiden/asiakkaiden terveyden eteen, heidät on koulutettu edistämän terveyttä, he eivät ole palvelijoita. Tämä on näitä ihmeellisiä nykyisiä palvelunvaatimisasioita. Kun jollakin on univormu päällä, unohdetaan se ihminen siellä univormun sisällä ja keskitytään siihen, että ”sinä univormupukuinen olet nyt se taho, joka antaa/tuottaa minulle sen mitä minä haluan ja nyt heti”. Väitän tämän olevan yleistyvämpi ilmiö. Ja väitän myös, että yleinen empatian määrä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on vähentynyt. Sen uskon näkyvän ensimmäisenä juuri tämän kaltaisissa virallisluonteisissa kanssakäymistilanteissa. Entisaikojen kohteliaisuus on vähentynyt. Hahaa! Käytän taas Facebookin ryhmää (13583 jäsentä) esimerkkinä: ”Ei se haittaa, ei ne meitä tunne!”.