Juvenilis urbanicus gardenium, eli pihakersa!

 

Taas kesän kynnyksellä pihapiiriiä muuttaa asustamaan eräs homo sapiensin alalaji. Tämän monien rakastaman ja monien vihaaman lajikkeen nimi on juvenilis urbanicus gardenium. Tunnetaan paremmin kansanomaisella nimellään pihakersa. Pihakersan reviiri ei ole vakioitu, vaan se on riippuvainen pihakersan postjuvenilis domestican luonteesta. Aina pihakersa ei noudata postjuvenilis domestican reviirirajausta ja usein pihakersoja tapaakin hyvinkin etäällä postjuvenilis domesticastaan. Tällöin pihakersan luonteenlaantu hyvin usein on normaalia villiintyneempää. Pihakersa voi olla asuinympäristössään merkittävä tuholainen

Pihakersan muuttoasustaminen alkaa asteittain. Varaavan lämpökerroksen vähentämisen tarpeella on merkittävä rooli pihakersan esiintymistiheydessä. Säätilan radikaalisti lämmetessä pihakersaa esiintyy eniten. Usein pihakersa on aktiivisimmillaan ja tuhovimmaisin juuri tämän yllättävän lämmön määrän lisääntyessä, sillä tämä alkukesän lämpö ei vielä useinkaan aiheuta pihakersalla usien ilmeentyvää vaivaa, helioosia (auringonpistos). Helioosi onkin pihakersalle ikävä vaiva ja voi johtaa vakaviinkin ongelmiin, kuitenkin se on yksi pihakersan tehokkaimmista rauhoittajista ja pihakersa joutuu sen takia hakeutumaan pois reviiriltään. Helioositapauksessa pihakersa poistuu usein talvehtimistilaansa. Poistuminen tapahtuu usein kauas kantavan ääntelyn seuraamana. Pihakersan jouduttua poistumaan haluamattaan on lajin ääntely varsin epämieluisaa kuultavaa kaikille muille eläville organismeille. Usein pihakersan poistumisääntelyä on silti helpompaa sietää, kun tietää, että pihakersa on poistumassa esiintymisalueeltaan. Pihakersa ei juuri koskaan osaa olla hiljaa. Eniten pihakersa on hiljaa silloin, kun muita lajiedustajia ei ole paikalla. Pihakersa onnistuu yksinkin aiheuttamaan runsaasti ääntä, monesti käyttäen luovuutta ja mitä tahansa esinettä. Pihakersan yksi määrittävä luonteenpiirre ja suuri voimavara onkin valtava luovuus, jonka moni postjuvenilis domestica on menettänyt.

Pihakersan koko vaihtelee. Pääosin laji on edustettuna sadan senttimetrin molemmin puolin. Pihakersat tuppaavat liikkua oman pituistensa kanssa laumaantuneena. Liikkumiseen käytetään monia apuvälineitä, joista useimpien alla on jonkinlainen pyörä. Mitä enemmän ääntä välineestä lähtee, sitä tyytyväisempi pihakersa on.

Pihakersa on laumaeläin. Tämä on hyvin vahvana esiintyvä piirre. Mitä suurempi lauma on kyseessä, sitä useampaan alalaumaan se jakaantuu. Usein yhden lauman sisällä olevan pienemmät laumat käyvät taistelua keskenään. Taistelu voi muuttua arvaamattomasti, laumoja voi eriintyä lisää tai laumat voivat yhtyä. Taistelu voi yllättäen loppuakin ilman ennakoivia tapahtumia. Pihakersa on ennalta-arvaamattomuudessaan melko haitallinen ja pystyy olemaan hyvinkin tuhoisa itseään kohtaan. Pihakersan vaaranpaikkoja ovat erityisesti kaikki kuopat, korkeat paikat ja vesialueet. Pihakersalla ei ilmeisesti ole kovin hyviä suojeluvaistoa, sillä juuri nämä paikat kiinnostavat sitä eniten.

Pihakersan ravinto koostuu pääosin postjuvenilis domestican tarjonnasta. Mieluiten pihakersa nauttisi vuorotellen natrium- ja rasvahappopitoista (sipsit, ranskikset) ja glukoosirikasta (karkki) ruokaa. Monen pihakersan harmiksi oma postjuvenilis domestica rajoittaa näiden saamista. Usein pihakersa saattaa nauttia näitä aineita salaa. Näiden ruokalajikkeiden nauttiminen kiihdyttää pihakersan pihakäyttäytymistä.

Pihakersan häätäminen voi olla ongelmallista. Jotkut jopa kasvattavat itse tätä lajia mielellään ja pyrkivät keräämään itselleen monta lajin edustajaa. Usein kerääjien ja häätäjien mielipiteet ristiävät. Mikäli pihakersan haluaa häätää, on valittavana muutama toimintatapa. Usein pihakersa pelkää itseään isompia, joten pelottelu isommalla koolla voi olla helppoa. Myös elehtiminen julmasti tehonnee pienempiin yksilöihin. Pihakersa saattaa olla pelotonkin ja ilmeisen röyhkeä, jolloin tämä menetelmä on tehoton. Pihakersa saattaa olla otollinen lahjottavaksi. Tämän häätömuodon kanssa on oltava tarkkana, ettei itseä liitetä lajikkeeseen donare glucosius (namusetä). Pihakersan kiristäminen on alhaista touhua, mutta pihakersayksilön rettelöintiin kyllästynyt saattaa kokeilla sitäkin. Monesti paras tapa taltuttaa pihakersa on taltuttaa kersan postjuvenilis domesticus. Tämä voi olla hankalaa, sillä jokainen postjuvenilis domesticus yleensä luulee oman pihakersansa olevan parhaanlaatuinen yksilö.