Lyhyt katsaus menneeseen

Tällainen oli vastikään tehty eräässä toisessa blogissa. Se pani miettimään omaa elämää ja aiheutti paljon oivalluksia ja täytyy sanoa, että myös antoi perspektiiviä. Tässä osa siitä, mitä ison rattaan pyörähtäminen ilmoille syötti:

Kymmenen vuotta sitten, 2002 

Vietin aika villiä elämää (jotkut ovat viettäneet villimpääkin, ei ihan KAIKKIA hullutuksia ole kokeiltu). Asuin rakkaan serkkuni kanssa hulppeassa kolmiossa, jossa järjestimme mahtavia bileitä, koimme mielenkiintoisia ihmissuhteita ja ennen kaikkea olimme melko huolettomia, tulevaisuus edessä. Hain ja pääsin kouluun, josta moni unelmoi. Muistan hyvin lämpimästi kesää 2002. En tiedä lämpötilakeskiarvoa tuolle kesälle, mutta minulle se kesä oli sisäisesti kuuma. Tapasin tuona kesänä paljon uusia tuttavia, joista tuli minulle eri syistä tärkeitä.

Viisi vuotta sitten, 2007

Elämäni muuttui täydellisesti. Rakkaudentäyteiseen parisuhteeseen syntyi lapsi ja opin sen, mikä on kaikkein pyyteettömintä, voimakkainta ja kokonaisvaltaisinta rakkautta: äidin rakkaus. Opinnot olivat viittä vaille valmiit ja minä keskityin perhe-elämään.

Kolme vuotta sitten, 2009

Paikkakunta on vaihtunut nykyiseen. Täällä suoritin loppuun aloittamani; se toi minulle paljon ja olin saanut saattaa maailmaan kymmenia uusia ihmisiä. Valmistuin. Sain viettää aikaa rauhassa kotona rakasta kaksivuotiastani hoitaen. Sisareni synnyttää tyttären.

Vuosi sitten, 2011

Viihdyn erinomaisesti työssäni, jonka olen edellisenä vuonna aloittanut. Minut otetaan ihanasti vastaan ja tunnen kuuluvani joukkoon.

Tähän asti tänä vuonna

Aloitin harrastamaan valokuvausta rakkaan ystäväni kanssa, olemme molemmat siitä hyvin innostuneita. Kesällä reissasin ystävien ja perheen kanssa, koin monet naurut, muistelot, ihanat hetket, joita en vaihtaisi pois! Koin myös stressiä ja muutosvastarintaa. Töissä lähdin kiertoon toiseen yksikköön.

Eilen

Nauroin ystävän kanssa elokuvaa, jonka piti olla toimintaseikkailu, mutta meidän mielestämme se oli komedia. Komensin villiintynyttä lastani ja hänen pikkuserkkuaan, jotka toistensa agitoimina pistivät ranttaliksi. Rentouduin (sen minkä 4- ja viisivuotiaiden kanssa pystyy), välttelin kotitöitä, kävin kirpputorikierroksella.

Tänään

Olin väsynyt, koukutuin tietokonepeliin, komensin yhä noita villejä vilkereitä, rentouduin ompelemalla rakkaan ystävän kanssa.

Huomenna

Menen töihin ja teen sen, mitä minulta odotetaan. Oikeasti odotan sitä, että lomani alkaa. Pakkaan lomalaukun. Käyn ostamassa tuliaisen. Tapaan tyttären kanssa ystäviämme. Autan miestä auton renkaiden vaihtamisessa.

Ensi vuonna

Jatkan valokuvauskurssilla. Töissä jatkan siellä, missä alunperin aloitin. Vietän ihanan talven, kevään, kesän ja syksyn. Reissaan ystävien ja perheen kanssa. Rakastan. Voin hyvin. Olen parempi lähimmäinen.

 

Ihminen on vaarallinen

Viime yönä ajelin yksin 350 kilometrin matkan. Se oli mukavaa. Minä, tie, auto ja radio. Matka meni levollisin mielin ja nopeasti.

Tykkään yöajasta, kaikki on yöllä jotenkin paljaampaa. Avointa. Rehellistä. Rauhallista. Yö antaa tilaa ajatuksille.

Niin, matka meni hyvin. Oikeasti maantie on erittäin vaarallinen paikka, jossa pitää noudattaa erityistä tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta. Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän pitkät matkat hermostuttavat minua. Mitä vain voi sattua lyhyelläkin matkalla. Olen nähnyt kaikenlaista sattunutta. Olen myös ajanut monenlaisilla autoilla monenlaisissa asioissa, myös hälytysajoa ja nämä eri kokemukset nostavat päähän ajatuksia siitä, mitä kaikkea voi sattua. Kenelle tahansa. Ja jotenkin sitä on vielä levottomampi silloin, kun muu perhe matkustaa eri aikaan kuin itse.

On todella pelottavaa ajatella sitä, että luotamme oman ja läheisten hengen päivittäin muiden tielläliikkujien käsiin. Liikkeellä on todella kaikenlaista. Suurten autojen kuljettajien pelko on se, että vastaan tulee epätoivoinen ihminen. Porot valitettavasti liikkuvat teillä, itse pelkään enemmän hirviä, monta sellaista olenkin tiellä nähnyt, koskaan en kuitenkaan ole joutunut tekemään hirvien takia äkkijarrutusta. Toivottavasti tulevaisuudessakaan en kohtaa noita suuria vaeltajia liian läheltä.

Kyllä, monta vaaraa onpi tiellä. Rattijuopot nostavat käyräni korkealle, en mainitsekaan heitä tätä enempää.

Yksi asia, josta haluan puhua ja johon törmään lähes päivittäin on se, miten ihmiset eivät uskalla nähdä paremmin. Puhun tavallisista ihmisistä, jotka eivät ole epätoivoisia, päihteissä tai yliväsyneitä. Tässä maassa istuu autojen rattien takana hirvittävän iso joukko sellaisia ihmisiä, jotka mielestään näkevät todella hyvin, myös ammattikuskeja. Oikeasti heidän näkökykynsä on juuri ja juuri lain asettamissa puitteissa autolla ajamiseen. Tai sen alle. Ja silti koetaan, että ihan hyvin osaan autolla ajaa, olen ajanut 40 vuotta ihan hyvin. Osa näistä ihmisistä saisi silmälaseilla itselleen lisää näkökykyä, osalle silmälasitkaan eivät auta.

Kirjoitin, etteivät ihmiset uskalla nähdä paremmin. Olen sitä mieltä, että ihmiset jotka eivät hanki itselleen silmälaseja nähdäkseen liikenteessä paremmin, ovat pelkureita. Jos kaukonäköä saa paremmaksi laseilla, HANKI NE LASIT! Ja pidä niitä vaikka vain autoillessasi. Jos ulkonäöllisistä syistä jättää lasit hankkimatta tietäen, että laseilla saisi näköään reippaasti korjattua ja ajelee laillisesti juuri ja juuri siinä partaalla, on pelkurin lisäksi tyhmä.

Jotkut näyttävät mielestään huonolta lasit päässä. Minun mielestäni huonolta näyttää likinäköinen silmälasiton kolarinaiheuttaja.

Sun & sangria?

Syystalvisin on näitä uutisia, että "Talvi yllätti autoilijat". Kappas vaan, aina se talvi tulee. Kappaspa vaan, aina näköjään se kesäkin tulee. "Kesäkuu kampitti kalpean", voisi olla otsikko suoraan minun sunnuntaistani. Meillä oli tivolipäivä, eikä arvattu, kuinka kuuma päivästä tulisikaan...

Moo nautti täysillä päivästä, neljä tuntia meni ihan hurahtaen!

Minä katsoin illalla peilistä, että jahas, sain vähän väriä nenään. Punoitti kuin Petterillä. Hieman myöhemmin peilistä katsoi ihan toisen näköinen nainen. Tiedättekö sen tunteen, kun on nukahtanut Fuengirolassa rantsulle tyhjän sangria-ämpärin viereen? Tietysti tiedätte ;) Nyt tiedän minäkin...

Ihotyyppini on I, (e r i t t ä i n !)

Säteilyturvakeskuksen sivuilta:

I-tyyppiin kuuluvat ovat usein punatukkaisia ja pisamaisia ja palavat auringossa hyvin nopeasti, eivätkä rusketu lainkaan.

II-tyypin ihmiset ovat vaaleatukkaisia ja sini- tai vihreäsilmäisiä, jotka palavat usein ja ruskettuvat hieman. Näillä kahdella tyypillä on herkästi palava iho, joka on ihosyövän riskitekijä

III-tyyppiin kuuluvat ovat tyypillisesti ruskeatukkaisia ja harmaa- tai ruskeasilmäisiä. He palavat joskus ja ruskettuvat hyvin.

IV-tyyppiin kuuluvilla on ruskeat silmät ja tummanruskea tai musta tukka. He palavat harvoin ja ruskettuvat hyvin.

V ja VI -ihotyyppeihin kuuluvat ovat luonnostaan tummaihoisia ja sietävät hyvin aurinkoa. V tyyppiin kuuluvat ovat ruskeaihoisia ja mustatukkaisia, esimerkiksi pohjoisafrikkalaiset ja intialaiset kuuluvat ihotyyppiin V. Ihotyyppiin VI kuuluvilla on musta iho ja musta tukka, tyypillisesti afrikkalaiset kuuluvat ihotyyppiin VI. Näillä ihotyypeillä ihosyöpä on harvinainen ja tulee useimmiten ihon vaaleisiin osiin, esimerkiksi kynsien alle

Viime vuodet meillä on luotettu ACO:n aurinkosuojatuotteisiin ja niin tehdään tänäkin vuonna. Kesä! Täältä tullaan!

 

(Missä sitä sangriaa oli...?)

Pelivehkeet!

Pelejä, joissa neljävuotias päihittää 34-vuotiaan 24-vuotiaan mennen tullen: MUISTIPELI!

Siis kuinka vaikeaa yhden muistipelin pelaaminen voi olla? Ei siinä tarvita ydinfyysikkoa muistamaan parinkymmenen (hemmetin samannäköisen) prinsessan kuvaa! Mutta EI! Ihan mahdoton peli! MITEN VOI NELJÄVUOTIAS VOITTAA JOKA HITON KERTA 16-0? Ja ihan tosissani pelasin vielä, yhtään en tasoitusta antanut (en saamari vieköön voinut)!

Toinen peli -jossa äiti saa myös köniinsä- on tämä viisivuotiaille suunnattu kalastuspeli. Neiti Moo päihitti minut tässä jo kolmevuotiaana! Se ongenkoukku ei vaaaaaan osu niiden louskuttavien kalojen avautuviin ja sulkeutuviin suihin, ihan kuin käsi ja pää olisivat eri henkilöistä, ne eivät toimi yhteen!

Alan pikkuhiljaa epäillä itseäni jälkeenjääneeksi. 

Muita kivoja pelejä (no lapsille kivoja, minusta nää kaikki on aika hanurista kun jää neljävuotiaan jalkoihin), joita meillä tykätään pelailla:

Hertan maailman vastakohtien palapeli on mukava ja helppo (jopa minulle, hahahahah!). Neljävuotias on jo aika haka tuossa, ei ole enää niin opettavainen peli.

Muutenkin meillä on paljon palapelejä. Moo on niissä myös hyvä (tässä minä vielä päihitän hänet, JESSSSSSSSSSSSSSSSSSS!). Itsekin pidän palapelien tekemisestä ja haaveissa on, että olisi enemmän tilaa jolloin voisin levittäytyä isojen palapelien kanssa rauhassa harrastamaan. Tässä muutamia suosikkipalapelejä. 99 palan palapeliin Moo ei jaksa kokonaan keskittyä, taitoa näyttäisi olevan kyllä koko palapelin kasaamiseen, tytöllä on todella vahvana sekä hahmotus- että päättelykyky.

 

Korttipelejä ei meillä vielä harrasteta. Suvussa kyllä kulkee vahvana korttipeliharrastus, että pian varmaan Mookin pitää korttipelien saloihin tutustuttaa! Nämä Risto Räppääjä -kortit tulivat Hesburgerista ja ovat olleet kovassa käytössä. Ideana on, että toinen kysyy kortista hassuja Risto Räppääjä -aiheisia kysymyksiä ja toinen vastaa yhtä hassusti. Nämä viihdyttävät neljävuotiasta suuresti ja on meillä aikuisillakin hauskaa :)

Pleikkarilla Moon ei vielä anneta pelata (ei edes ole oikein tuon ikäiselle soveltuvaa peliä meillä) ja tietokoneella hänen annetaan pelata noin pari kertaa kuussa Seikkailija Dora -peliä, jossa ohjataan koiraa keräämään luita.

Hankintalistalla on lapsuuteni suosikkipeli Afrikan tähti, sitä olisikin kiva pelata koko perheen voimin (plus siinä voisin yrittää luottaa sentään tuuriin jonkin verran ettei kaikessa tarvitse hävitä)!

Positiivista palautetta

Koska viimeksi annoit positiivista palautetta? Tähän kysymykseen havahduin äsken jäätelöpaketin äärellä.

Valittaminen on taitolaji, jotkut ovat tehneet siitä jopa taidetta -sellaista rumaa taidetta. En ole tässä heittämässä ensimmäistä tai toistakaan kiveä, en, osaan minäkin sen valittamisen taidon. Tosin omaksi "puolustuksekseni" mainitsen, että en valita ja rutkuta kaikesta mahdollisesta esim. hyvityksen toivossa.

Sananlasku "hyvä kello kuuluu kauas, huono vielä kauemmaksi" pitää paikkansa. Hyviä asioita pidetään monesti itsestäänselvyytenä. Ei kai sen niin pitäisi olla? Haastan itseni antamaan herkemmin hyvää palautetta. Ei se paljoa vaadi, että oman tyytyväisyyden sanoittaa esim. asiakaspalvelutilanteessa. Haastan sinutkin tällä alkavalla viikolla samaan! Saa tulla vaikka tähän blogiini kommentoimaan, kuinka yllätit itsesi antamalla positiivista palautetta sellaisessa asiassa, jossa et ole sitä ennen tajunnut ääneen antaa vaikka olet ollut tyytyväinen! 

No, se jäätelö. Tämä koko homma lähti siitä liikkeelle, että otin kurkkukipuni lievitteeksi (JOO JOO, se ON hyvä syy! :P ) Valion pakkajäätelöä (jep, suklaa-nougat) ja huomasin, että pakkaus oli muutettu takaisin sellaiseksi tavalliseksi läppäpäiseksi. Ilahduin, sillä mielestäni ne aukirevittävät pakkaukset olivat hanurista ja ne päädyt varsinkin repeilivät mielestäni miten sattuu. Ilahduin näin pienestä ja arkisesta aiheesta, *PIM* koin valaistumisen, menin nettiin antamaan Valion sivuille positiivista palautetta (ja perään marssin Blogistaniaan leuhkimaan hyvyydelläni ja vähintäänkin uudestisyntyneellä arvomaailmallani ;D  )

Jäätelönpehmeää alkavaa viikkoa siis kaikille ja tähän vielä loppuun (jos en nyt tätä sano niin vaikutan tökeröltä tuon kaiken jauhamiseni päätteeksi) kerron, että KIVA KU KÄVIT!

Omituisia ihmisiä liikkeellä!

Nykyajan ihmiset, me selkärangattomat matelijat? Varoitus, nyt seuraa valitusta ja ihmettelyä. Päällimmäisenä toive, että asia sujuu kuitenkin ihan smoothlysti...

Nimittäin, eilen tytön kanssa kaupasta lähtiessäni huomasin auton toisen kyljen naarmutetun. No, naarmu taitaa olla lievä sana kuvaamaan tuhoa. Läpi kuskin oven, jatkuen takaoven läpi ihan auton perään saakka kulkee noin kämmenen levyinen valkoinen skraidu. (Auto on sininen, joten on sitten tosi Leijona-huumaa autossa kun nykyään sinivalkoisena kulkee...)

Onnellistahan (ja selkärangallista) tässä on, että tekijä oli ymmärtänyt jättää puhelinnumeronsa tuulilasiini. "Ottaka yhteys. On sattunut vahinko puh xxxxxxxxxxxx". No, minähän otin:

- Nimelda Blööblöö tässä päivää, oletteko törmänneet autooni vai olitteko silminnäkijä tapaukselle?

- Minä se olin. Minun mieheni hoitaa asiaa huomenna. Hänen numeronsa on xxxxxxxxxxxx.

- OK. Mikä teidän miehenne nimi on?

- Hän kertoo sen itse huomenna.

- Selvä. Mikä teidän nimi on?

- Mieheni kertoo sen teille huomenna.

- Tekö ette pysty kertomaan itse omaa nimeänne?

- Mieheni kertoo sen huomenna. Näitä asioita ei hoideta nyt.

- Selevä juttu, kuulemiin!

Siis mitä?!!?!?!?!? Onko tämä keski-ikäiseltä/hivenen vanhemmalta kuulostava naisihminen joku salainen ninja-gentti, jonka henkilöllisyys on salattava hinnalla millä hyvänsä? Jos on, niin kovin hyvä hänen undercoverinsa ei ole, kun numerotiedustelusta pläsähti nimi ja osoite samantien.

Tänään soitin miehelle. Hänellä oli nimi. Hänen vaimollansakin oli nimi. Mies yritti vierittää syytä minun niskoilleni, että olisin parkkeerannut ahtaasti. No, en ollut. Ihan ruudussa olin. Mutta sillä ei ole oikeasti mitään väliä, hänen vaimonsa on naarmuttanut yksin seisovaa autoani. Mies aikoo käydä katsomassa autoani, mihin suostuin. Saa nähdä, millaista pullikointia on luvassa. Soitin kuitenkin varmuuden vuoksi poliisille ja kyselin toimintaohjeita siltä varalta, että syyllisyys ja naarmutus (on myös lommoja) kiistetään. Kiva poliisisetä oli luottavaisin mielin asian suhteen ja jos alkavat pullikoida korjauksen kanssa, pitää tehdä rikosilmoitus.

Että story continues...

INCI:n ihmeellinen(?) maailma

Oletteko kuulleet INCI-luokituksesta? No en minäkään ollut. (Nyt joku valaistunut huutaa: Minä kyllä olin kuullut!!!! :D ) Wikipedian mukaan siis kyse on kosmetiikan sisältämien ainesosien luettelosta. Tunnetusti kaikki tökötithän pitävät sisällään jos vaikka mitä, ja eri tahot ovat (omasta mielestään) listanneet niistä hyvät ja huonot. Googlaamalla löytyi esimerkiksi tällainen INCI for dummies -postaus.  En tiedä kuka Rita Stiens on (lähdekritiikki siis omaan käteen ja syyniin), enkä jaksa sen kummemmin selvittääkään, vaan menen oman napani ympärille tämän johdannon päätteeksi :)

Kuulin siis ystävältä näistä INCI-asioista sellaisen villin huhun, että Lidlin kasvorasvoissa olisi näitä hyvän koostumuksen omaavia tököttejä. Aihe siinä määrin kiinnosti, koska ole pihi(hkö) ja kouristaa aina maksaa Biothermeistäni mansikoita, että päätin tutustua tähän Lidlin 3,5 euron huippu-inci-kärsäsi-on-kohta-kuin-claudia-schifferillä aineeseen. Jopa löysin tästä Lidlin tökötistä googlauksen avulla testipostauksen. Siispä nopea kierros naapurin Lidliin ja voidetta kärsään toiveikkaana.

Lidlissähän ei mitään testereitä näköjään harrasteta, joten sika lähti säkissä kotiin. Iseree nightcream Q10 haisee K A R S E A L T A !!! Ensimmäiset 10 minuuttia vielä meni ihan ok, lähinnä ajatellen sitä, että ihan kuin kesä olisi ja aurinkovoidetta sitä vaan on joka paikassa... Kyllähän se on niin, että etenkin kasvorasvan on tuoksuttava mieluisalta. Minulla on herkkä nenä ja aurinkorasvat ovat yleensä karsean hajuisia, tämä tökötti oli kuin mikäkin painajaisaurinkorasvojen kuningatar ja kun sitä on kasvoilla, se huumaa koko ajan. Voin sen illan huonosti ja vielä nukkumaan pannessanikin tunsin lievää kuvotusta. Iseree lähtee siitä vihjanneelle ystävälleni kokeiluun. Ihan kostoksi :D

 Haisuli.

Etsinnässä on hyvä ja halpa/kohtuuhintainen kasvorasva kuivalle iholle. Suosituksia?

Kaikki on paskaa paitsi kusi?

Ruskea on yksi lempiväreistäni. En kuitenkaan välittäisi katsella sitä näin keväisin canis lupus familiariksen tuottamassa muodossa. Mutta minun on pakko, ellen halua liikkua silmät kiinni. Jos liikkuisin silmät kiinni, canis lupus familiariksen tuottamaa ruskeaa kulkeutuisi kotiini kenkien pohjissa ja SE EI OLE KIVAA. Olen kokeillut. Tahtomattani. Valitettavasti.

Jännä homma se, että moni koiranomistaja on laiska. Minäkin olen laiska. Minulla ei ole koiraa.  Minulla on jotain yhteistä muutamien koiranomistajien kanssa, nimittäin minuakaan ei kiinnosta ravata muovipussin kanssa koiran perässä/peräpäässä. Pidän koirista.*) En pidä sulavan lumen paljastamista paskakasoista.

Inhoan kissoja. Yksi hyvä puoli kissoissa on, ja se on niiden sisätiloissa sijaitseva paskalaatikko.

*****************************************

*) Koulutetuista. Tai jos aletaan saivartelemaan, niin varmaankin pitäisi sanoa, että pidän ihmisistä jotka kouluttavat koiransa. Eihän se koiran vika ole, ettei ihminen tajua asuvansa laumaeläimen kanssa.

Kuinka moni muu muuten inhoaa sitä, että kylään mennessäsi isäntäväen koira tulee haistelemaan haaroväliäsi ja kun itse vaivaantuneena yrität hätistää  koiraa pois takapuolestasi, isäntäväki sanoo "Älä välitä, meidän Muffe on niin kiltti, ei se mitään tee!"? Minun tekee aina mieleni sanoa, että "Kyllähän se tekee! Koko ajan nytkin sen pää on hanurissani!".

Aikuisen vääristynyt näkymä maailmaan

Oma tyhmyys maailman asoiden tolasta paljastuu (viimeistään) sitten, kun hankkii lapsia. Kaikenlaisia uskomuksia minullakin on asioista ollut. Esimerkiksi My Little Ponyt. Kun ne sairastuvat, kuvittelen niiden menevän eläinsairaalaan. Asia ei kuitenkaan ole näin. Ponit korjataan sahalla. Sitä, miksi näin on, en tiedä. Pakko minun silti on tähän uskoa, sillä kolmevuotias on hyvin varma asiastaan, enkä keksi mitään järkevää perustelua sillekään, miksi ne kaakit nyt pitäisi sinne eläinsairaalaan raahata! Tuleehan se tietysti halvemmaksikin korjata sahalla ja ruuvimeisselillä sairastunut poni. Liekö pientä kirurgin vikaa neidissä, kun minunkin polveni pääsi sahakäsittelyyn. En edes tiennyt polvessa vikaa olevan. Mutta vähänpä muutenkaan mistään mitään tiedän, sen olen huomannut.

Suosittelen kaikille lasten hankkimista! Tosin, suosittelevathan ihmiset huumeidenkäyttöäkin, (jaa, varmaan lähinnä niitä myyvät henkilöt...) tai Kim Jong ilin vallassaoloa (no, Rakas Johtaja itse ainakin). Lapset tuovat elämään järjestyksen (olet itse kaikessa viimeinen ja jos et pidä kylmästä ruoasta, kannattaa opetella pitämään) ja merkityksen (olet palvelija, piste). Lapsensaannin myötä suhteellisuudentajusi kokee huiman muokkausprosessin (oma p*skana oleva olkapääsi kestääkin  -kappas vain!- 15 kiloisen rimpuilevan säkin kantamisen, kun säkki/lapsi saa hätätiladraamakohtauksen keskellä Prismaa pikkusormen pipistä).

Jotenkin se on hirveän suloista seurata, kun lapsi touhuaa omiaan. Nyt 3,5-vuotiaana leikit ovat vain monipuolistuneet ja niitä seuratessa näkee myös sen, miten itse hoitaa lastaan. Moolle tärkeitä leikkejä ovat nukkeleikit. Hän hoitaa monia vauvojaan ja kutsuu itseään vauvojensa äidiksi. Vauvat hän laittaa nukkumaan samalla tapaa, kuin me laitamme Moon nukkumaan. On tosi liikuttavaa, kun Moo nukuttaa vauvaansa silittäen ja sanoen pehmeästi "Nuku vain, äiti on tässä, ei ole mitään hätää."

Logiikka siihen, millä perustein Moo on vauvojaan nimennyt, ei ole minulle valjennut. Nukkevauvojen nimiä on mm. Mauva, Hello Kitty ja Ankka. Logiikasta viis, mistäpä minä muutenkaan mitään tiedän.

Kaikki on kotona!

En tarkoita sitä, että meillä olisi kaikki perheenjäsenet paikalla. Meillä on nyt vain 2/3 kotona, mies tulee töistä vasta tunteroisen päästä.

Ei, en tarkoita sitäkään, että minulla olisi kaikki kotona. Kaikki muumit laaksossa, kaikki inkkarit kanootissa. Ei, ei laisinkaan! Aina jokin ruuvi vaatii kiristystä ;)

Tarkoitan sitä, että on ihanaa kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Kaikki löytyy kotoa! On perjantai ja nautin siitä, että saan olla kotona. Ei tarvitse lähteä baariin, radalle, viihtymään, villiintymään. Ei tarvitse olla jotain tekemistä, suorastaan Tekemistä. Saan olla ja hengähtää perheen kanssa koko viikonlopun (okei, maanantaina ehkä jo hieman kaipaakin töihin viikonlopun jäljiltä..). En ole kehittänyt mitään pakollista must-menoa. Pari juttua on, jotka EHKÄ tehdään viikonloppuna. Sen näkee sitten. Juuri nyt en kaipaa mitään, kaikki löytyy täältä. Tää on se paikka, jossa olla! Place to be!

Kotona on kaikki.

Omaan nilkkaan

Aina on naurattanut tollot autoilijat, jotka lähtevät ajelemaan parkkipaikalta unohtaen roikan kiinni. Miten voi olla niin ääliö, että ei tajua auton olevan kiinni jossain? Eihän sitä voi olla unohtamatta ja huomaamatta! Vain täystörpöt uunot sortuvat näin alkeelliseen virheeseen.

Miten voi olla niin ääliö? Näköjään helposti.
 

Auton puskurin säleikkö oli muuten kovempaa tekoa kuin lämmitystolpan lukko.

Kotia etsimässä

Sunnuntaiohjelmistoomme on tullut uusi monenlaisia tunteita herättävä harrastus: asuntonäytöt. Emme ole vielä kovin edistyneitä harrastajia ja nämä sunnuntaihetket aiheuttavatkin unelmien ja suunnitelmien lisäksi hyvin paljon epätietoisuutta ja hämmennystä. Välittäjiä on joka lähtöön, kuten myös kohteitakin. Mitä pitää osata katsoa asunnosta? Miten tajutaan kysyä se, mitä ei kerrota? Missä on järkevää asua, missä ei? Kuinka kauan me tätä etsintää joudumme jatkamaan? Meneekö joku helmi ohi? Olemmeko samaa mieltä siitä, millaisen asunnon haluamme? Kuinka paljon unelmista pitää tinkiä? Kuinka paljon myyntihinnasta kehtaa tinkiä?

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGH!

Kai se joskus löytyy. Tä?

Miehet, jotka rakastavat otsalamppujaan

Miehet, jotka rakastavat otsalamppujaan, eivät pelkää tulla nähdyksi. Otsalamppu antaa heille lisäarvoa. He ovat erikoisia. Heissä on jokin uusi, supersankarimainen kyky. Heissä On Jotain Lisää. Mies plus. He tuntevat itsensä käteviksi ja päteviksi. Hyödyllisyys huokuu heistä.

Miehet, jotka rakastava otsalamppujaan, eivät pelkää nähdä. He kokevat näkemisen vapauttavana. Fyysisestikin. Otsalamppu vapauttaa molemmat kädet. Niskaa se ei vapauta, se on ohjauslaite. Joka kerta, mihin tahansa suuntaan katsoessaan, he ovat aina kontrollissa, sillä valo näyttää aina katseen suuntaan. Mikään ei jää paljastumatta.

Miehet, jotka rakastavat otsalamppujaan, ovat käytännöllisiä humoristeja. He nauttivat valostaan myös sisätilassa. On ihanaa, kun oman otsalampun valo näyttää kattoon. Miten mukavaa onkaan vaihdella valon väriä. Mitä siitä, että muut häikäistyvät sisätilassa otsalamputellessa, kun tuntee itsensä suureksi humoristiksi ja suorastaan taikuriksi vaihdellessa väriä ja pyöritellessä päätä. Sillä otsalamppu tuo lisää itseluottamusta.

Miehet, jotka rakastava otsalamppujaan, ovat aina valmiudessa. Ja tämän he haluavatkin ympäristölleen tuoda julki. Otsalamppu nimittäin on Lamppu isolla ällällä, sillä se tulee ensin ja se näkyy. Ja sillä voi näyttää. Vaikka otsalamppu on sammutettu, sen olemasaolo on silti havaittavissa. Otsalamppua ei naamioida, se on kruunu valottakin.

Kun minä tästä eroon pääsen...

...niin varmaankin aloitan taas uuden, ihan itse itselleni kostoksi?

Kyse on siis opiskelusta. Ensi kuussa valmistun, meneillään ovat ammatilliset erikoistumisopinnot. Kolmas titteli listaan. ARGH, ÖRGH ja MÖR! Muistiin itselle: älä aloita mitään uusia opintoja, ole kerrankin rauhassa vaan, ilman takaraivolla painavaa möykkyä ja örkkiä joka hyppii olalta toiselle toistellen asioita liittyen tekemättömiin tehtäviin ja deadlineen. (Niin, tämäpä kuulosti mielenterveydellisesti tasapainoiselta lauseelta.)

Nuo opinnot aloitin mielenkiinnosta asiaa kohtaan ja kun olin vielä hoitovapaalla. Eli ensimmäinen puoli vuotta meni vielä harrastaen opintoja... Tämä syksy on ollut kahlaamista! Motivaatio näin loppua kohden on ottanut kyydin Sputnikiin ja matkaa kohti avaruutta. Rima ei ole laskenut -se on romahtanut painovoiman kyydissä ja sen etäisyys lattiasta lasketaan millimetreissä. Muistiin itselle: jos teet töitä ja kuvittelet olevasi läsnä sataprosenttisesti kolmevuotiaan lapsesi kanssa iltaisin, antaen aikaa jota lapsesi tarvitsee, ÄLÄ ALA OPISKELEMAAN MITÄÄN, ehdit opiskella kun lapsesi on vanhempi eikä hänellä enää kiinnosta paskan vertaa mudzin kaa hengaa.

Olen kohtuullisen laiska, mutta huomaan olevani myös melkoinen suorittaja. Hampaat irvessä loppuun se, mikä on aloitettu. Ja mikä siinäkin sitten on, että kuitenkin kun haluaa kehittää itseään eikä jäädä makaamaan siihen mitä osaa, loppupelissä sitten vääntääkin hiestä märkänä ja hampaita kiristellen ja kiroten, että miksi aloin? Muistiin itselle: älä aina ala suorittelemaan.

Olen saanut tuosta koulutuksesta paljon ja se on antanut valtavasti näkökulmia moniin asioihin, mutta kyllähän minä melkoiset voitontanssit vedän keittiön pöydällä kun todistus on hanskassa! Muistiin itselle: oli siitä hyötyä.

Muistiin itselle: varmista, ettei kukaan ole näkemässä kun tanssit pöydällä (varsinkaan miehesi, ellet halua että hän kääntyy homoseksuaaliksi).

Isänpäiväkivaa

Isänpäivä. Tulimme tytön kanssa reissusta kotiin, autossa vietimme aamusta viitisen tuntia. Kotiin tultua hieman kärtysin miehelle ja "vilkasta sananvaihtoa" jälleennäkemisen kunniaksi.

Facebookissa kaverit kirjoittelivat siitä, millaisia hanhenmaksapallero-, lohi- ja tryffeliherkkuja ovat miehilleen loihtineet isänpäiväksi. Iski migreeni. Menin sänkyyn. Mies teki itselleen ja tytölle makaroonia ja nakkeja. Leuhkasti ketsupilla.

Sai mies isänpäivälahjan, takin. Siinä olisi pitänyt olla vetoketjutaskut, ei ollut. Hihat ovat himpun verran lyhyet.

Vessan kaivo haisee omituiselle.

Kyllä me juhlia osataan!

Sen tajuaminen, että alkaa olla ikää!

Elämässä on näitä etappeja, jolloin tajuaa oman rajallisuutensa/ikänsä/kykeneväisyytensä/aikansa menneen ohi. Pari täräyttävää ikäetappia on tässä:

1: Kaikki Miss Suomi -kandidaatit ovat sinua nuorempia.

Pentuna missit olivat niin isoja, oooo, aivan aikuisia naisia joille koko maailma oli avoinna, tuo loistava kauneus häikäisi pienen lapsen ja myöhemmin teinin. Kunnes yhtenä päivänä tajuat, että ei helvetti, jokainen noista rivissä nököttävistä irvistysnaamoista on NUOREMPI kuin minä.

2: Lääkärit ovat juuri päässeet rippikoulusta.

Pahaa aavistamaton kantapääkipuinen nainen menee lääkäriin. Jalkaasi tutkii pieni poikanen, joka on ehkä juuri päässyt murrosiän pahimmista aallokoista. Mistä lähtien lääkäreistä on tullut noin nuoria?

Huom!

Väärä muoto: Milloin minusta on tullut näin vanha?

Oikea muoto: Mistä lähtien alaikäiset ovat saaneet osallistua misskisoihin/ovat saaneet luvan toimia lääkäreinä?

*****

Mies lisäsi tähän vielä omasta järkyttyneisyysnäkökulmastaan sen, miten kamalaa on, että rallikuskit ovat nykyään kymmenen vuotta itseä nuorempia. On hankalaa ihailla itseään nuorempien taitoja, kun itse ei enää pysty unelmoimaan samaan yltämisestä.

Ihana päivä!

Tänään olen viettänyt vapaapäivää shoppaillen!

H&M:stä mukaan lähti MrsAgathalta voittamani lahjakortin voimalla Neiti Moolle vähän vaatetusta syksyä silmällä pitäen: neuletakki, kaksi poolopaitaa ja Hello Kitty -silityskuvia.

Osansa shoppailuista sai rakas aarteeni. Niin, en puhu lapsestani tai miehestäni, kyse on ompelukoneestani!

Ah, avoin kirjontapaininjalka! Helpotusta applikointiin.

Vähän suloisia Bamse-pikkareita Moolle (miksei näitä ole aikuisten koossa?!?!)

Kirjakaupassa oli ale (ahhh, olisin voinut jäädä sinne koko loppupäiväksi...)

Moo täyttää ensi kuussa kolme vuotta. Synttärikortiksi:

Taivaallisen möyhennyksen jälkeen (hierojalla piiiiiitkästä aikaa, löysin onneksi hyvän ja kivan hierojan!) kotiin Subin kautta, lekottelua kotona näiden kanssa

kunnes alkaa jättioperaatio näiden kanssa:

..ja nämä eivät ole niitä pieniä paketteja... Sain vihdoin tilattua kuvia, eihän siinä olekaan kuin viimeisen 2,5 vuoden kuvat... Ikuisuusprojekti saada kaikki albumeihin? Kyllä, sillä noitakin edeltävät kuvat odottavat albumointia... Eh, ehkä sitten eläkkeellä? Ai, unohdin, ettei meidän sukupolvi ehkä koskaan pääsekään eläkkeelle. Ihmiset, tekemään lisää lapsia! (Kerrotaan tarkennuksen vuoksi, että tuo ei kuitenkaan kuulu tämän illan projekteihini!)

Tunnustus ja itsensäpaljastus!

Sain tämän blogitunnustuksen Tikbumsa-blogin Sanilta. Se lämmitti mieltä, kiitos Sani!

Tunnustus kuuluu jakaa seitsemälle blogille. Lisäksi haasteena on paljastaa itsestään seitsemän asiaa.

Jaan tunnustuksen eteenpäin seuraavalle seitsemälle blogille (heh, aakkosjärjestyksessä tietysti kun tällainen Jaana Järjestäjä olen ja tykkään pistää kaiken aakkosjärjestykseen):

Aeno tekee kauniita lastenvaatteita kivoista kankaista.

Annastiina on nuori ja taitava käsityöharrastaja jolla on näkemystä, ehdottomasti suosittelen hänen blogissaan piipahtamista!

Anskulla on Tassunjälkiä-blogissaan taidokkaita applikaatioita ja hyviä ideoita.

Ystävälleni Hedulle menee tämä tunnustus myös, en kuitenkaan tässä linkitä hänen blogiaan, sillä en ole varma siitä, haluaako hän blogilleen enempää julkisuutta kuin ystäväpiirin tieto hänen bloginsa olemassaolosta :)

Sitten vedetään leuhkasti kotiinpäin ja tunnustan sisareni Johkun, tuon pienen materialistin ja lastenvaatefriikin, oikea pieni ahmatti Heti mulle tuo -blogissa!

Petulin  Tätä Päivää -blogi kertoo Petulin elämästä vuosikkaan söpöläisen tyttärensä kanssa. Sopii varsinkin sellaisille, jotka tykkäävät lukea pitkiä postauksia ja joita koskettaa pikkulapsiperheen arkiset asiat.

Näpsäkkä ja hauska blogi Tyttö sinä olet rätti osuu suoraan minun nauruhermooni!

Sitten ne seitsemän itsensäpaljastusta:

1. Olen muuttanut viimeisen 13 vuoden aikana 10 kertaa

2. Olen asunut viidellä eri paikkakunnalla tuona aikana

3. Muuttaminen on perseestä

4. Kodin sisustaminen ei ole perseestä. Tykkään huonekalukaupoista.

5. Haluaisin kokeilla otsatukkaa. Luonnonkiharat hiukseni vain eivät ole samaa mieltä kanssani. En siis kokeile otsatukkaa, en halua tahallani näyttää ääliöltä. Näytin siltä jo ala-asteen luokkakuvissa kun se otsatukka oli!

6. Hiusteni väri on aina jotain punasävyistä. Olen lie kokeillut pinkkiä lukuunottamatta kaikki punaiset sävyt!

Paras täti EVÖR!

Meidän lapsi ymmärtää kyllä lahjonnan lahjojen päälle. Ja jos lahja liittyy Salama McQueeniin (huom. lausutaan Neiti Moon tankerottomalla englannilla [salama mäkikuin], niin ei voi mennä metsään. Moon ainoa paras täti antoi tänään Lego-Salaman, WOW! On vähän sellanen kutina, että tätä sarjaa joutuu ostamaan lisääkin...

 

Serenadi sorsille!

Neiti Moo, 2v 9kk, sai tänään ostaa omilla rahoillaan minkä lelun haluaa. Valinta näytti olevan hyvin selkeä, hän osti nokkahuilun (maksoi 2,95 €, keneltä tämä säästäväisyys on peritty?!?). Kaupungilla soiteltiinkin vastaantulijoiden iloksi, päitä kääntyi kun me tytöt tulla tupsuteltiin rattailla äänimerkkien kanssa. Neiti Moo toisella kädellään soitteli nokkahuiluaan ja toisella kädellä vilkutteli ihmisille :D

Puistossa lurautettin sorsille serenadi. Sorsat kuulemma tykkäsivät. (Puolet sorsista kyllä poistui paikalta, ilmeisesti paikalle jäävät olivat kuuroja. Viittovatko kuurot sorsat räpylöillään toisilleen veden alla? Kovasti kurkkivat veden alle, joten näin on oltava, täytyyhän tarkastaa välillä että onko kellään asiaa.)

Kotimatka bussilla oli ilmeisen pitkä, tosi hienosti Neiti Moo malttoi olla soittamatta bussissa vaikka selvästi poltteli! Kotitalon ahtaassa eteisessä lurautti sävelet, pyysin malttamaan vähän isompaan tilaan. Siihen kommentoitiin: "Äiti, etkö pidä minun musiikistani?". "Öööööö, tietysti pidän... soita nyt vaan jossain isommassa tilassa... kröhöm..."

Meillä on Muumi-sarjan soittimista rummut (ihme kyllä eivät ole ärsyttävän kuuloiset, marakassit, tamburiini (argh!), kitara (rikki, se meni poikki ja siitä kuulemma tuli hämähäkki kun kielet repsottivat joka suuntaan), huuliharppu (onneksi hukassa) ja tuo -krhömm- sulosointuinen nokkahuilu. Lisäksi Neiti Moon kummitäti on kostanut meille vanhemmille antamalla ksylofonin synttärilahjaksi... jipii. Kuka lahjottaisi musiikillisen lahjakkuuden?