Juttelin tässä eräänä päivänä ystäväni kanssa ja sanoin hänelle, että mielestäni on olemassa myös inhottavia lapsia. Että joistakin lapsista ei vain pidä, eikä ole pakko pitää. Puhdasta henkilökemiaa, kuten aikuistenkin kanssa. Ystäväni sanoi minun täräyttäneen suoraan tabua päin. Eihän kaikista aikuisistakaan tarvitse pitää, miksi muka pitäisi pitää kaikista lapsista vain siksi, että he ovat lapsia? Aikuisen ihmisen aihioita ne lapsetkin ovat. Tottakai monen lapsen kanssa ottaa aikansa tutustua, lapsi saattaa olla ujoutensa tai jonkin muun syyn takia vetäytyvä eikä halua ottaa heti kontaktia vieraaseen aikuiseen (mikä on mielestäni erittäin fiksua). Sitä siis en tarkoita tällä henkilökemian puuttumisella, että jos lapsi on hiljainen tai ujo ja kontaktin ottaminen häneen on haasteellista eikä yhteyttä synny heti. Tarkoitan sitä, että lapsen silmien takaa välittyy häijy ja paskamainen kakara, josta ei vaan pidä ja johon ei kiinnosta ottaa kontaktia ollenkaan. Tai pahimmassa tapauksessa joutuu vielä suojelemaan omaa lasta tältä paskamaisen lapsen seuralta (tähän en ole ainakaan vielä itse törmännyt, mutta kuullut kaverin lapsen inhottavista "kavereista").
Mielestäni on yltiöpositiivista ja epärealistista -ja kyllä, myös ihanan idealistista- ajatella kaikkia tapaamiaan uusia tuttavuuksia siltä pohjalta, että kaikki ihmiset ovat kivoja ja että kaikkien kanssa synkkaa. Sehän olisi kaunis ideaali että näin olisi. Mutta ei ole. Kaikista ei vaan pidä. Miksi sitten ei saa vaan rauhassa olla pitämättä? Onko niitä ihmisiä, jotka pitävät kaikista tapaamistaan ihmisistä? Onko tällainen ihminen über-ihminen, jonka valaistumisen tasoon me muut matoset vielä pyrimme?
Minusta on hienoa, että pyrkii näkemään asioissa hyvää. Vaikka olisi paskamainenkin asia, että pystyisi poimimaan jotain positiivista siitä. Sen myönnän, että itse en siihen pysty. Jos jokin asia on aivan erittäin, erittäin perseestä ja tunteeni kuohuvat asian takia, minun on mahdotonta alkaa hyvännäkijäksi. Jos asia on perseestä, muttei sieltä syvimmästä sopukasta kuitenkaan, pystyn yleensä lohkaisemaan asiasta jonkinlaisen ironisen kommentin.
Toivon kaikkien vaikutuspiiriini tulevien henkilöiden olevan kivoja. Välissä joutuu pettymään. Yleensä ei. Jotkut ovat varsin kivoja, mutteivät yhtään kiinnostavia sitten sen kauempaa. Paljonhan siinä on omasta itsestäkin kiinni, millaisena toinen ihminen sitten itselle näyttäytyy. Kerron esimerkin. Jono tympeän oloisen (ja minusta vähän pelottavan) miespuolisen asiakaspalvelijan luo. Kaikki jonossa totisia ja hiljaisia. Itselläni myös ilmeetön ilme. Siinä jonossa ajattelen, että olen asiakaspalvelijalle tosi kiva, kun kaikki vaan jörmöttää. Vuoroni tulee, esitän asiani iloisesti ja olen kontaktihakuinen, jopa sutkaisen (typerään tapaani jonkin typerän) läpänkin asioinnin aiheesta. Mitä tekee asiakaspalvelija? No jörmöttää ja mutisee jotain vastaukseksi ja hoitaa asian. Minulla vituttaa. Olisi pitänyt rauhassa jörmöttää itsekin.
Lopuksi vielä sanon, että minulla on aivan järkyttävän ihania ystäviä, jotka ymmärtävät typeriä juttujani! Ääliömäistä sarkasmiani. Kuivia lohkaisujani. Alapääjuttujani. Typeriä, kyseenalaistavia salaliittoteorioitani. Ärsyttävää, nokittelevaa luonnettani. Liian suoria kommenttejani. MITEN TE OLETTE NIIN IHANIA JA KIVOJA! OLKAA AINA! Aivan parhaita <3
